Lappeenrannan vanhan linnoituksen kirkon tornista on tänä kesänä kaikunut kauniina trumpetin soittona Karjalan kunnailla -kappaleen sävelet joka ilta kello yhdeksän. Jyväskylän harjulta kesäillan soittona on kuultu Laulu synnyinseudulle jo 70-luvulta lähtien. Myös Suomenlinnan kirkontornista kajahtaa trumpettisoitto joka ilta kesän ajan. Perinne on vanhaa eurooppalaista perua, jossa iltasoitto on symboloinut iltarauhaa ja toiminut merkkinä siitä, että on aika lopettaa päivän työt ja käydä levolle. Ainakin Lappeenrannassa myönnetään, että tänä kesänä aloitetulla iltasoiton perinteellä halutaan rakentaa kaupunkilaisille myös yhteisöllisyyttä.

Yhteisöllisyys ja identiteetti ovat muodikkaita sanoja ja myös käsitteitä, joiden sisältöä ollaan etsimällä etsimässä suuremmalla vimmalla kuin koskaan. Erityisesti identiteettiään ovat määrittelemässä monet kaupungit, maakunnat ja kokonaiset maatkin, kuin toivoen löytäen sen salaisen ainesosan, jota ei ole aiemmin huomattu. Monta kertaa tuntuu siltä, että mitä enemmän identiteettiä yritetään selvittää, sitä enemmän sotkuun se menee. Toisaalta, yksilötasolla taas on ollut ilo huomata, miten monet nykyään onnistuvat yhdistämään monia henkilökohtaisia identiteettejään olemalla esimerkiksi samaan aikaan ylpeä omasta kotiseudustaan, vaalien sen perinteitä, puhuen sen kieltä ja muistellen tuttuja nurkkia, sekä ollen yhtäaikaisesti suuntautunut kauaskin maailman ääriin. Kaikkein ihailtavinta asiassa on se, että tämä kahden jos useammankin identiteetin yhdistäminen käy täysin luontevasti, ilman identiteettikriisejä.

Sekä identiteetti että yhteisöllisyys liittyvät yhtenäisyyden rakentamiseen ja toisaalta myös erottelujen tekemiseen. Identiteetti auttaa ymmärtämään, kuka itse on, mutta myös kuka ei ole. Jotta määrittely ei kävisi liian helpoksi, on myös mahdollista, että käsitys, joka toisella on itsestään, saattaa olla hyvin erilainen kuin miten itse näkee itsensä. Myös EU:ssa on keskusteltu ja kinattu siitä, mikä on ”moninaisuudessaan yhtenäisen” unionin identiteetin ja yhteisöllisyyden perusta. Yhteistä arvopohjaa korostetaan joskus liikaakin, varsinkin kun siitä on niin vaikea päästä yhteisymmärrykseen. Helsingin Sanomien ”Maahanmuutto moninaistuu” -sarja on käsitellyt kulttuurikirjon lisääntymistä unionin, sekä erityisesti yksittäisten maiden kannalta. Vaikka Euroopan kulttuurinen kuva moninaistuu kovaa vauhtia EU:n ulkopuolelta muuttavalla väestöllä, vielä on työsarkaa myös pelkästään unionin jäsenmaiden kulttuurien sovittamisessa. Monia HS:n juttusarjassa esiintyviä valtiotasolle esitettyjä ehdotuksia voisi siksi soveltaa koko Euroopan laajuisestikin.

Esimerkiksi Pasi Saukkonen kirjoittaa 14.7., että monikulttuurisessa yhteiskunnassa on yhteisten asioiden hoidon lisäksi opittava organisoimaan myös erilaisuutta. Hän toteaa, että kulttuurin välisen rinnakkaiselon sujumiseksi tarvitaan vuoropuhelua, taitoa tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa, kykyä ymmärtää ymmärtämättömyyttä ja tehdä asioita yhdessä yhteisöllisyyden puutteesta huolimatta. Ajatuksessa on vinha perä; sen sijaan, että juututtaisiin kiistelemään loputtomasti siitä, mitä yhteistä unionin kaukolaidoilla olevilla kansalaisilla on keskenään, voitaisiin ensin keskittyä – siis todella keskittyä opettelemaan ymmärtämään toinen toisiamme ja näkemään, mikä voimavara samaan suuntaan katsomisessa on, vaikka emme aivan täysin samaa historiaa, arvoja ja kulttuuria omaakaan. Yhteisiä arvoja ei voi puristaa muottiin väkisin, vaikka niitäkin varmasti joitakin luontevasti löytyy. Tuntemattoman tekeminen tutuksi poistaa jo paljon ennakkoluuloja ja vääriä käsityksiä, joka taas voi olla avain aidon yhteisöllisyyden syntymiseen myöhemmin. Yhteisöllisyyttä on vaikea pakottaa ja jouduttaa tahtiin johon se ei taivu, mutta pienin askelein sinne voidaan edetä yhdessä – vaikka vielä oltaisiinkin kaukana Euroopan laajuisesta, kellotornista kellotorniin kajahtavasta Oodia ilolle -iltasoitosta.

Kirjoittaja on Eurooppanuoret ry:n hallituksen jäsen.

KUVA

0