Viime päivinä on ryhdytty jälleen keskustelemaan lobbauksesta ja sen eettisyydestä. Alkusyksystä aihe nousi otsikoihin, kun vihreiden europarlamentaarikko, Satu Hassi vaati EU:n lobbareille nykyistä tiukempia säännöksiä. Tällä viikolla sanaisen arkkunsa avasi konservatiiviryhmän meppi, Alexander Stubb (Helsingin Sanomat, 8.10.2007), joka suhtautui myönteisesti EU:n lobbaussäännösten selkeyttämiseen. Lisäksi Helsingin Sanomat laati EU-lobbauksen innoittamana oman selvityksensä Suomen eduskunnassa tapahtuvasta lobbauksesta (Helsingin Sanomat, 10.10.2007), jossa kerrottiin kokeneiden kansanedustajien kaipaavan selkeitä sääntöjä eduskunnan lobbaajille.

Lobbaus tarkoittaa samaa kuin edunvalvonta. Jostain syystä näillä kahdella käsitteellä on kuitenkin selkeä sävyero: siinä missä edunvalvonnan merkitystä tai oikeutusta ei kyseenalaista kukaan, lobbauksesta on monella hyvinkin kielteinen kuva. Yleinen mielipide ammattilobbaamisesta ja –lobbareista lienee vähintään varauksellinen, kun taas kansalaisjärjestöissä toimiviin aktiiveihin suhtaudutaan poikkeuksetta myönteisesti – näin, vaikka sekä ammattilobbari että järjestöaktiivi toimii loppujen lopuksi samalla tavalla oman viiteryhmänsä etujen ajajana, päämääränään saavuttaa taustaryhmänsä kannalta mahdollisimman edullinen lopputulos. Se, onko kyse lobbaamisesta, vaikuttamisesta vai edunvalvonnasta, riippuukin usein siitä, kuka kyseistä aktiviteettia harjoittaa ja missä tämä tapahtuu. Jos kyseessä on yksittäinen yritys, on kyse aina negatiivissävytteisestä lobbaamisesta – etenkin, jos se tapahtuu EU:n toimielimissä. Jos taas kansalaisjärjestö tai kansalaisfoorumi on samalla asialla, on kyseessä useimmiten joko neutraali vaikuttaminen tai korkeintaan yleishyödyllinen edunvalvonta.

Kuten Stubb artikkelissaan toteaa (Helsingin Sanomat, 8.10.2007), lobbaaminen kuuluu keskeisesti päätöksentekoon ja lainsäädäntötyöhön kaikissa mahdollisissa parlamentaarisissa järjestelmissä. Siitä huolimatta lobbaaminen koetaan itsekkääksi pelkkien omien etujen ajamiseksi. Koska kotimaan politiikassa on perinteisesti puhuttu edunvalvonnasta eikä lobbaamisesta, jälkimmäinen termi yhdistetäänkin helposti lähinnä EU:n tasolla, kaukana kansalaisten arjessa tapahtuvaksi kieroiluksi. Harva todella tietää, millaisesta prosessista lobbaamisessa on kyse. Siitä ei kuitenkaan voida syyttää kansalaisten passiivisuutta, vaan suurin syy on median yksipuolisessa uutisoinnissa. Lobbaaminen onkin esitetty tähän asti lähes yksinomaan negatiivisessa valossa. Median kielteiset näkemykset ovat olleet omiaan vahvistamaan myös kansalaisten EU-skeptisyyttä. Vasta nyt on alettu puhua muutaman yksittäisen mepin ansiosta myös lobbaamisen hyvistä puolista. Ainoat tahot, jotka ylipäänsä todella pystyvät rikkomaan lobbaukseen liitettyjä tabuja, ovat päivittäisen lobbauksen kohteet. Näin ollen juuri europarlamentaarikot ovatkin tässä suhteessa avainasemassa.

Euroopan parlamentin lobbaussääntöjä ollaan parhaillaan uudistamassa, ja EU:n komissiolle ollaan laatimassa ensimmäisiä omia sitovia lobbaussääntöjään. Nämä lobbauksen läpinäkyvyyttä parantavat toimenpiteet toivottavasti osaltaan vähentävät sitä salamyhkäisyyttä, mikä EU:ssa tapahtuvaan päätöksentekoon on perinteisesti liitetty. Helpointa olisi samassa yhteydessä lakata kokonaan käyttämästä termiä ”lobbaus” siihen liitettyjen kielteisten mielikuvien vuoksi. Sen sijaan voisimme ruveta puhumaan yksinkertaisesti edunvalvonnasta. Edunvalvonnan tärkeyttä ei tarvitsisi samassa mittakaavassa selitellä eikä edunvalvonnasta syntyviä mielikuvia tarvitsisi yrittää parannella. Kaiken lisäksi sana ”edunvalvonta” kertoisi selvällä suomen kielellä sen, mihin parlamentin eri ryhmittyvät todella pyrkivät. Ehdotan siis, että unohdamme salamyhkäiset EU-lobbarit ja ryhdymme sen sijaan puhumaan huomattavasti mukavammalta kuulostavista EU-edunvalvojista!

Kirjoittaja on Eurooppanuoret ry:n hallituksen jäsen.

KUVA JA KOMMENTIT

0