Olen ollut huomaavinani viime aikoina, että EU:n vastustamisesta on tullut muotia. Kahvipöytäkeskusteluissa EU:ta joka laidalta kritisoiva saa huomattavasti enemmän empatiaa kuin se, joka uskaltaa puhua EU:sta positiivisena asiana. En tarkoita tällä sitä, että EU pitäisi ottaa annettuna eikä järjestelmää kohtaan saisi esittää kritiikkiä. Eiei. Mutta miksi sen mukanaan tuomia hyviä asioita halutaan niin kovasti vähätellä ja painaa maanrakoon? Kaikki Suomen kannalta huonot päätökset (direktiivit, lait, asetukset tms.) pistetään helposti EU:n syyksi, hyvät päätökset poliitikot taasen mielellään kertovat olevan Suomen tekemiä.

Uutta perussopimusta EU:lle sorvataan parhaillaan Lissabonin huippukokouksessa. Kun vielä puhuttiin EU-perustuslaista, monien tahojen karvat nousivat kauhistuksesta pystyyn. ”Nythän Suomesta tulee EU:n osavaltio, hyi kamala!” No ei ollut tulossa. Kriitikot onnistuivat retoriikallaan saamaan monet uskomaan, että näin tulisi käymään. Suomen itsenäisyyttäkään ei kukaan ole viemässä yhtään mihinkään. Ei pidä lukea sopimustekstiä kuin piru raamattua.

Perustuslaillista sopimusta on kritisoitu myös sen epädemokraattisuudesta. Kuten Eurooppanuorten www.kurkkudirektiivi.fi–sivuillakin todetaan, se on itse asiassa demokraattisin perussopimus, mitä EU:lle on koskaan tehty tähän mennessä. Ja eikö sekin parantaisi demokratian toteutumista, että kaikki tähän asti hajallaan siellä täällä olevat sopimustekstit löytyisivät samojen kansien välistä? Siten jokainen kansalainen voisi niihin halutessaan helpommin tutustua. Päätöksenteon yksinkertaistaminen on myös yksi perustuslaillisen sopimuksen tavoitteista. Minä en vain ymmärrä, miten se voi jonkun mielestä olla äärettömän huono asia. Nykyiset sopimukset on mitoitettu 15 jäsenmaan tarpeisiin, ja jo nyt niitä on 27. Meikäläisen lyhyellä matikallakin tajuaa, ettei tämä näin voi toimia.

Vasemmistoliitto vaati tänään (18.10.), että sopimuksen hyväksymisestä tulisi edelleen järjestää kansanäänestys. Ihan kiva, mutta nähdäkseni se on tässä vaiheessa hiukan turhaa ja myöhäistä. Suomen eduskunta on jo kesällä hyväksynyt aiemman, laajemman muotoisen sopimuksen. Miksi suppeammasta versiosta pitäisi vielä äänestää? Meillä on edustuksellinen demokratia juuri siksi, ettei kaikkien tarvitse olla vähän väliä päättämässä kaikesta –asioihin perehtyminen kun vie valtavasti aikaa. Kuinka moni äänestäjä jaksaisi uhrata aikaansa perustuslaillisen sopimuksen kunnolliseen läpikäymiseen, kiinnostus politiikkaa kohtaan kun on mitä on? Jokainen saa kerran neljässä vuodessa päättää, ketä Arkadianmäelle haluaa nappia painamaan. Ja mikä estää olla ottamatta yhteyttä istuviin kansanedustajiin, jos heidän äänestyskäyttäytymisensä niin kovasti huolettaa?

Lissabonissa väännetään kättä vielä muun muassa Euroopan parlamentin paikkajaosta. Italia on ilmoittanut haluavansa ehdotettuun määrään nähden enemmän paikkoja. Tarkoituksenahan olisi siis supistaa paikkamäärää nykyisestä 785:stä 750:een. Se tarkoittaa pakostikin kompromisseja, kun jollain perusteella edustajia on vähennettävä. Silti jokainen maa tuntuu ajavan omaa etuaan härkäpäisesti. ” Mekin halutaan kun nuokin sai!” Puola nyt on ihan oma lukunsa, johon en mene tässä sen tarkemmin.

MEP Itälä otti taannoin kantaa siihen, että Suomen tulisi puolustaa EU:ssa kansallisia etujaan voimallisemmin. Laajentunut unioni tietenkin tuo haasteita oman äänen saamiseksi kuuluville, mutta mielestäni EU-maiden tulisi ottaa enemmän myös toisensa huomioon. Olisi muistettava, ettei järjestelmä loputtomiin toimi, jos ei osata katsoa omaa napaa pidemmälle. MEP Jäätteenmäki huomauttikin tämänpäiväisessä kirjoituksessaan aiheellisesti, että ministerien tulisi jalkautua kollegoidensa pariin ja luoda pohjaa yhteistyön tekemiselle. Voisi olla jatkossa hieman helpompi saada muita maita komppaamaan Suomen tavoitteita.

Kirjoittaja on Eurooppanuoret ry:n hallituksen jäsen.

KUVA JA KOMMENTIT

0