Markkinatalouden lakeihin kuuluu ainainen, kalvava epävarmuus tulevasta. Jokaisena hetkenä on helppo listata kymmenen syytä ja enemmänkin, joiden vuoksi pörssiromahduksen, lainakriisin, stagflaation, laman tai muun sortin harmageddonin iskeminen pitäisi olla vain ajan kysymys. Viime aikoina jokaisen skeptikon on ollut kuitenkin jopa tavallista helpompaa löytää juuri itselleen sopiva huolenaihe. Asuntolainamarkkinoista, öljynhinnasta, raaka-aineista, inflaatiosta, dollarista, Kiinasta tai monesta muusta on varmasti saanut murehdittavaa moneksi yöksi. Synkistä tunnelmista huolimatta EU:n talouskasvu on viime aikoina ollut globaalin supersuhdanteen peräaallossa vähintäänkin hyvää keskitasoa ja esimerkiksi sitä kuuluisaa ainoaa verrokkia Yhdysvaltoja vahvempaa. Talouslukujen taakse mahtuu myös paljon mielenkiintoista debattia.

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on viimeisen puolen vuoden aikana ollut vitsaa säästelemätön suhteessa Euroopan keskuspankkiin. Sarkozy on taajaan, viimeksi syyskuussa, arvostellut EKP:n korkopolitiikkaa talouskasvun tappajaksi ja euroa liian kalliiksi sekä ilmeisesti halunnut keskuspankkia poliittisen ohjauksen piiriin. Viime kuussa kokoontuneet EU:n valtionvarainministerit ja keskuspankkiirit tekivätkin ainoan oikean teon kehottaessaan Ranskaa pitämään huolta omista asioistaan. Vaalilupausten ja massiivisen julkisen sektorin takia Ranskan talous on kroonisesti alijäämäinen, ja maa on hyvässä vauhdissa kisattaessa Euroopan sairaan miehen –tittelistä. Ranska tekisikin suuren palveluksen sekä itselleen että muille keskittymällä talouden rakenteidensa kohentamiseen ja jättäisi rahapolitiikan hoidon Mainin rannalle. Keskuspankin itsenäisyys ja siitä seuraava uskottavuus ovat vaikeasti saavutettavia asioita, joita ei pitäisi yrittää omien lupaustensa edessä uhrata. Italian ja Ranskan kaltaiset maat saavat aina aika ajoin kysymään, pitäisikö EU:lla olla myös finanssipoliittisia välineitä paremman talouskurin ja suhdannepolitiikan saavuttamiseksi sekä raha- ja finanssipolitiikan yhteensovittamiseksi. Toistaiseksi muun muassa rakenteet ja tahto puuttuvat, mutta aika näyttää. Ongelmia ilman ei tosin toimisi finanssipolitiikan laajempi siirto EU:llekaan. Vero- ja suhdannepolitiikalle kun on edelleen käyttöä jäsenvaltiotasolla. Poliitikoille myös sanaparilla ”kansallinen intressi” on siinä määrin hyvä kaiku, että kovin äkkiä eivät taida esimerkiksi veropolitiikkaansa olla unionille tuuppamassa.

Toinen hyvä kysymys on, pitäisikö EKP:n rahapolitiikan sitten olla pitkällä tähtäimellä kasvuhakuisempaa (tällä en tosin tarkoita ranskalaisten ehdottamaa poliitikkovetoista rahapolitiikkaa). Keskuspankkimme ainoa päämäärä kun on hintavakaus, eikä sen toisin kuin esimerkiksi amerikkalaisen vastinparinsa Fedin tarvitse ottaa työllisyyttä tai talouskasvua inflaatiokamppailussaan huomioon. Kelpaa se todistusaineistoksi edellä mainittuun kysymykseen tai ei, on pitkän aikavälin talouskasvu ollut Yhdysvalloissa EU:ta nopeampaa, ja myös viimeaikaiset liikkeet ovat kielineet Fedin halukkuudesta nopeisiin toimiin talouden tukemiseksi. Liukasliikkeinen Fed on saanut liikettä myös valuuttakursseihin, ja dollarin viimeaikainen luisu on herättänyt jo epäilyksiä dollarihegemonian murtumisesta.

Euron nousu varmasti kutkuttaakin monia EU:n taloudellisesta supervalta-asemasta hekumoivia, mutta ongelmatonta ei dollarin alamäki silti kummallekaan puolelle ojaa ole. Toisaalta muutoin mahdollisesti (nykymaailman normein) hurjaksikin kiihtynyttä inflaatiota se sentään Euroopassa hillitsee. Itse olin vielä kotva sitten julistamassa inflaation menneen maailman ongelmaksi ainakin globalisoituneen Suomen osalta, mutta saatoin olla väärässä. Ainakin meneillään oleva liittokierros on liittämässä meitä korkeamman inflaation maiden parjattuun joukkoon ja samaan suuntaan näyttävät vetävän muun muassa elintarvike- ja asuntomarkkinat.

Niin tai näin, jatkuvat rutinat tylystä keskuspankista tai rujosta valuuttakurssista pitää lopettaa. Eurooppalaisten valtioiden paras puolustus tulevia maailman myrskyjä vastaan on tehdä talouden rakenteelliset uudistukset tässä ja nyt, kun säät vielä sallivat. (Taisihan tästä myös siinä kuuluisassa Lissabonin strategiassa/tragediassa jotain olla.) Kun kansantalous on kunnossa, eivät euron desimaalit tai lainamarkkinoiden tyrskyt pure samalla voimalla kuin heikompaan euroveljeen. Elleivät eräätkin eteläisen Euroopan maat pysty taloutensa tasapainottamiseen nykyisessä suhdanteessa, voi kysyä milloin sitten. Seuraava talouden matalapaine kun tullee mittaamaan rahaliittoa vajeiden ja heikkenevän huoltosuhteen EU:ssa aiempaa kovemmalla kädellä.

Vain epävarmuus on pysyvää.

Kirjoittaja on Eurooppanuoret ry:n varapuheenjohtaja.

KUVA

0