Eräänä päivänä lähdin Euroopasta Eurooppaan. Lentokentällä ajattelin, että ne Kiinaan matkaavat vasta kauas matkaavatkin. Minun lentoni oli ”EU:n sisäinen”. Pieni henkinen askel.

Perillä sain kuulla, että Suomi on ”maailmanlopun laidalla”, sillä olihan jo maan nimi ”Finlandia” (fin = loppu). Oli vaikea päättää, mitä tästä ajatella. En voinut kiistää, etteikö jäätynyt meri Helsingin edustalla olisi eksoottinen näky. En voinut kiistää, etteikö Suomi olisi sieltä päin katsottuna aivan vastakkaisessa kartankulmassa. Päätin kuitenkin, ettei elämä maailmanlopun kansalaisena voinut kovin paha juttu olla.

Mitä sitten maailmanlopun kansalainen näki matkallaan Euroopasta Eurooppaan? Katsoin tv:stä Gran Hermanoa (Big Brother) ja ihmettelin BB-talon outoa sisustusta. Kävin katsomassa Picasson Guernicaa ja tunsin lievää kateutta pienten koululaisten ryhmää kohtaan, joille tämä retki oli varmasti vain yksi monista tulevista Picassoja pursuavaan taidemuseoon. Kävin Atochan juna-aseman pommi-iskujen uhrien muistomerkillä ja tunsin, kuinka myös minun maailmankuvaani on satutettu. Radiossa soi Rasmus ja suurilla sunnuntaisilla katumarkkinoilla myytiin Apulannan bändipaitoja. Jälkimmäistä ihmettelin, ensimmäistä en. Merkkejä maailmanlopun maasta.

Seuraavalla viikolla palattuani Jyväskylään, sovin Pietarissa opiskelevan ystäväni kanssa, miten tapaisimme seuraavana päivänä Lappeenrannassa. Hämmästyin jälleen kerran tajutessani, että matkani Jyväskylästä kestäisi saman verran kuin ystäväni, vaikka hän ylittäisi matkallaan EU:n ulkorajan. Mikä mielikuvan luoma harhakuva. Mikä suuri henkinen askel.

Me maailmanlopun kansalaiset näkisimme siis huomenna Euroopassa.

Kirjoittaja on Eurooppanuoret ry:n ja Jyväskylän Eurooppanuoret ry:n hallituksen jäsen.

KUVA

0