Viime vuonna Euroopan unioni (EU) juhli näyttävästi Rooman sopimuksen 50-vuotisjuhlia. Juhlapuheissa ja unionin kotisivuilla EU:ta mainostettiin rauhan projektina; viiteenkymmeneen vuoteen eivät EU:n jäsenmaat ole sotineet keskenään.

Toisen maailmansodan kauheuksien jälkeen Eurooppa on vihdoin ensin taloudellisen ja myöhemmin poliittisen integraation kautta löytänyt avaimet rauhaan. Rauhan tyyssijana ja demokratian edistäjänä, ihmisoikeuksien kunnioittamisen edelläkävijänä ja stabiilin yhteisen talousalueen ylläpitäjänä EU markkinoi itseään ulkomaailmalle myös tänä vuonna.

Rooman 50-vuotisjuhlavuoden lopussa EU-jäsenmaiden valtionpäämiehet allekirjoittivat Lissabonin sopimuksen, jonka on tarkoitus entisestään tiivistää ja vahvistaa unionia globaalina toimijana astuessaan voimaan vuoteen 2009 mennessä. Lissabonin sopimuksen eräs tavoite on unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tiivistäminen. Suomessakin ollaan jo jonkin aikaa leikitelty ajatuksella EU:n laajuisen puolustusyhteistyön kehittämisestä erityisesti suhteessa Natoon. Vaikkei mitään yhteistä eurooppalaista armeijaa ollakaan kehittämässä, näyttää tiivistyvällä puolustusmateriaaliyhteistyöllä olevan suurimpien EU-jäsenmaiden poliittinen hyväksyntä. Ajatus Euroopasta (onnistuneena) rauhan projektina ja näin ollen legitiiminä demokratian toteutumisen esimerkkinä ikään kuin implisiittisesti kannustaa ja hyväksyy EU-laajuisen puolustusmateriaaliteollisuuden kehittämisen. Rauhaa pidetään Unionin sisällä itsestään selvänä ja pysyvänä olotilana; Irakit, Afganistanit ja Sudanit ovat ”meidän” ulkopuolella.

Viisikymmentä vuotta yhtenäistä rauhan aikaa on lopulta lyhyt pätkä Euroopan monisatavuotisessa sotaisassa historiassa. Onko toisen maailman sodan jälkeinen aika tosiaan ollut tietoista, yhteistä poliittista puurtamista sodasta vapaan Euroopan säilyttämiseksi?

Salzburger Nachrichtenin entinen pitkäaikainen päätoimittaja Ronald Barazon tarkastelee 8.3.08 ilmestyneessä kolumnissaan ”Der Ungeist von gestern” Itävaltaa toisen maailmansodan kynnyksellä. Barazon kysyy, miksi Itävalta suistui sisällissotaan ja sen tuloksena liittyi Hitlerin Saksaan. Etsiessään vastatusta tähän kysymykseen Barazon tulee esittäneeksi toisen, erittäin mielenkiintoisen kysymyksen Itävallan toisen maailmansodan jälkeisen ajan poliittisesta kehittymisestä. Vapaasti suomennettuna Barazon kysyy: ”Onko toisen maailmansodan jälkeinen demokratian ja yhtenäisyyden aika oikeastaan ollutkin natsi-Saksan hirmutekojen synnyttämä reaktio eikä niinkään Itävallan poliittisen kypsymisen merkki?” Samalla tavalla voidaan kysyä, onko EU:n rauhan projekti edelleen reaktiota toisen maailmansodan lamaannuttaviin inhimillisiin, moraalisiin ja taloudellisiin seurauksiin? Mitä sitten tapahtuu, kun sodan kokeneet tai yhä muistavat sukupolvet poistuvat keskuudestamme? Miten vapaassa, turvallisessa ja avoimessa EU-Euroopassa syntyneet ja kasvaneet sukupolvet vievät eteen päin rauhan projektia? Osaavatko he vaalia rauhan aatetta samanlaisella palolla kuin tekivät Rooman sopimuksen allekirjoittajat? Vai ovatko EU:n demokraattiset rakenteet ja instituutiot niin vahvoja, että ne yksistään pitävät yllä (elleivät jopa tuota) rauhaa? Tämä jää nähtäväksi. Seuraavan haasteen EU-Euroopan rauhan projektille ja demokratian edistämiselle muodostanee Kosovo, kun vasta itsenäiseksi julistautuneen valtion siviilihallinnon vastuu siirtyy YK:lta EU:lle ensi kesänä.

Kirjoittaja on Turun Eurooppalaiset Nuoret ry:n puheenjohtaja ja Eurooppanuoret ry:n hallituksen jäsen.

KOMMENTIT

0