Irlanti äänesti Euroopalle ”EI”. Kielteinen kansanäänestyspäätös on saanut valtionpäämiehet hämilleen, eikä kriisiin ole helppoa ratkaisua. Sarkozyn tarttuessa EU:n puheenjohtajan nuijaan kriisin hoitamista ei helpota myöskään tiukka aikataulu – sopimuksen kun alunperin piti astua voimaan ensi vuoden alussa.

Miten tähän siis oikein päädyttiin?

Lissabonin sopimuksella on pitkät juuret. Perustuslakikonventissa laadittu kompromissi, jossa niin europarlamentti, kansalliset parlamentit kuin hallituksetkin olivat edustettuina, joutui valmistuttuaan jäsenmaiden hallitusten kovakouraiseen käsittelyyn. Ehdotusta sorvattiin niin, että joka ikinen jäsenmaa kykeni yksimielisesti hyväksymään perustuslakisopimuksen.

Tämä liikuttava yksimielisyys tyrehtyi Ranskan ja Hollannin kielteisiin kansanäänestyspäätöksiin. Vuoden 2005 kriisi oli siinä mielessä syvempi, että Ranskan ja Hollannin 81 miljoonaa kansalaista olivat tyrmänneet (itseasiassa Irlannin pj-kaudella valmistellun) sopimuksen, kun ratifioinnin suhteen pelättiin ongelmia ennemminkin euroskeptisessä Britanniassa.

EU:n uudistuksista sopiminen oli tietyssä mielessä niin tuskallinen harjoitus, että esimerkiksi instituutioihin liittyvät kompromissit haluttiin kielteisistä kansanäänestyksistä huolimatta saattaa voimaan. Epäviralliseksi tavoitteeksi tuli kansanäänestysten välttäminen, ja esimerkiksi Ranskassa Nicolas Sarkozy haki vaaleissa mandaatin ratifioida ”minisopimus” ilman uutta kansanäänestystä.

Sopimuksen formaatti vaihdettiin, kaikki ylimääräinen EU-hömpötys lipuista hymneihin tai ”perustuslaki” –sanaan liittyen poistettiin. Instituutiouudistukset säilytettiin ja euroskeptisille maille myönnettiin opt-outeja kiistanalaisilla politiikanaloilla. Tämän jälkeen oltiin jälleen liikuttavan yksimielisiä siitä, että jokainen jäsenmaa voi hyväksyä saavutetun kompromissin.

Tien EU:n uudistumiselle piti siis olla selvä. Irlantilaiset kuitenkin päättivät kapealla marginaalilla (53% – 46%) toisin.

Kesäkuun 6. päivä toteutetussa kyselyssä 8% irlantilaisista sanoi tietävänsä hyvin, mistä sopimuksessa on kyse. Yleisin peruste kielteiselle äänelle oli, etteivät kansalaiseet tienneet, mistä äänestivät. Muita tärkeitä perusteluita olivat mm. aborttilainsäädännön puolustaminen sekä alhaisen yritysveroasteen puolustaminen. Äänestysaktiivisuus äänestyksessä oli 53,1%.

Irlannin kolmen miljoonan äänioikeutetun joukko edustaa noin kuutta promillea koko EU:n kansalaisista. Näin äänensä vaalissa antoi ihmisjoukko, joka edustaa hieman yli kolmea promillea koko EU:n kansalaisista. Ero äänimäärissä oli karkeasti 110 000 ääntä, eli yhteensä noin 0,22 promillea koko EU:n kansalaisista.

Nyt ollaankin hankalassa tilanteessa. Irlantilaiset eivät antaneet yhtään selkeää (itse sopimukseen liittyvää) syytä, miksi sopimus hylättiin. Näin Irlannin hallituksen on hankala etsiä niissä asioissa Irlannin asemaan parannusta ja tarjota uusintakierrosta. Äänestysaktiivisuus taas nousi sen verran korkealle, ettei uuden äänestyksen järjestäminen ilman sopimusmuutoksia voi ihan heti myöskään tulla kyseeseen. Pienikin muutos sopimustekstiin edellyttäisi uutta ratifiointikierrosta, jona aikana esimerkiksi Britannian tuki sopimukselle voi sulaa konservatiivien vaalivoittoon.

Valtiosääntöjuristien mukaan sopimus voitaisiin ehkä saattaa voimaan ilmankin Irlantia, kunhan Irlanti on erillissopimuksilla esimerkiksi instituutioiden muutoksissa. Tästäkin vaihtoehdosta tuntuu olevan yhtä monta mielipidettä, kuin on tulkitsijaakin.

Eurooppanuorten näkökulmasta tilanne on minusta selvä. 493 miljoonaa kansalaista edustavat 26 EU-maan demokraattiset edustajat ovat valmiit hyväksymään sopimuksen. Onko tällöin demokratian puolustamista ajatella, että 4 miljoonaa irlantilaista edustava äänestystulos riittää kaatamaan 7 vuoden uudistusprosessin?

Minusta kysymys on kaikkien EU-kansalaisten yhteisestä asiasta. Me ansaitsemme vahvemman EU:n, joka voi toimia kansalaistensa puolesta niin turvallisuuden, ympäristön, energian kuin ulkopolitiikankin saroilla. Lissabonin sopimus on askel parempaan myös demokratian osalta. En voi hyväksyä ajatusta, jonka mukaan 110 000 äänen erolla me loput 497 miljoonaa kansalaista jäämme näistä paitsi helposti seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.

Uskon, että Eurooppa-neuvostossa saavutetaan konsensus siitä, että ratifiointeja 8 jäljellä olevassa jäsenmaassa jatketaan. Kun 26 maata on hyväksynyt sopimuksen, paine sopimuksen hyväksymisen puolesta pohjimmiltaan EU-myönteisessä Irlannissa alkaa kasvaa. Media alkaa tuottamaan mielipidekyselyjä, joissa kysellään miten kansa äänestäisi uudessa äänestyksessä.

Ensimmäisten veikkausten mukaan Irlannille voidaan myöntää opt-outeja tietyissä kysymyksissä ilman uutta ratifiointikierrosta. Osa sopimuksen osista voidaan ehkä saattaa voimaan erillissopimuksilla. Kaikki nämä toimenpiteet saattavat luoda irlantilaisille mielikuvan siitä, että heidän päätöksellään Irlannin asema EU:ssa todella parantui ”EI” –äänen myötä.

Sinänsä minusta on ironista, että asiassa tulee käymään juuri näin. Yksi kiukutteleva maa saa asemaansa parannusta. Irlanti voi esimerkiksi saada itselleen pysyvän komissaarin (2014 alkavasta vuorottelusta kun ei ole vielä sovittu). Tämä luo hedelmällistä maaperää vastaavalle lyhytnäköiselle eduntavoittelulle myös jatkossa.

Mielenkiintoista asiassa tulee olemaan myös aikataulu. Näyttää siltä, että vuoden 2009 eurovaalit käydään vanhan sopimusviidakon puitteissa. Milloin siis esimerkiksi europarlamentin kokoon liittyvät säännökset astuisivat voimaan, mikäli Lissabonin sopimus jossakin vaiheessa hyväksyttäisiin?

Kirjoittaja on Eurooppanuoret ry:n puheenjohtaja.

KOMMENTIT

0