Olen totaalisen kyllästynyt sekä kansallisiin kansanäänestyksiin EU:n perussopimuksista että EU-eliitin ylimieliseen demokratian vastaisuuteen.

Tällä vuosituhannella EU:n perussopimusuudistusprosessi on ollut sekä sopimusten vastustajien että jäsenvaltioiden johtajista koostuvan EU-eliitin toimien osalta naurettava.

Sveitsi on ainoa valtio, jossa on koskaan järjestetty kansanäänestys jostain EU:hun liittyvästä politiikasta, ei pelkästään EU:n perussopimuksesta tai tarkemmin maan jäsenyyssopimuksesta. Lähinnä instituutioita ja toimivaltajakoa määrittävien perussopimusten saama yletön huomioarvo ja niiden ratifiointiprosessin muodostuminen jonkinlaiseksi EU-demokratian testiksi ovat jättäneet varsinaiset poliittiset kysymykset taka-alalle demokratiakeskustelussa. Kenen mielestä aikamme suuri yhteiskunnallinen kysymys todellakin on se johtaako Eurooppa-neuvostoa puheenjohtajamaa vai kahdeksi ja puoleksi vuodeksi valittu puheenjohtaja? Mitä taas demokratian rooliin tulee yhteisten asioiden ei vaikeuttajana vaan edistäjänä, niin kansanäänestyksissä äänestäjien koko yhteiskunnallinen potentiaali supistuu joko kumileimasimena toimimiseen tai hyvin pitkälle viedyn, koko maanosaa koskettavan prosessin rajuun vaikeuttamiseen, jopa romuttamiseen. Kansanäänestyskampanjoihin kuuluvat myös uskomattomat valheet, joilla tietämätöntä yleisöä johdatellaan.

On kuitenkin tärkeää tunnustaa, että eurooppalaiset kokevat juuri perussopimuksista äänestämisen tärkeäksi. Kautta maanosan kansalliseen suvereniteettiin ja EU:n toimivaltaan liittyvät kysymykset koetaan keskeisimmiksi asioiksi EU:ssa. Ihmisillä on suuria epäilyksiä EU:n suhteen ja he haluavat myös kaataa perussopimuksia. Syyt äänestystuloksiin eivät usein liity äänestyksen kohteena olevaan sopimukseen, mutta se ei ole tärkeää. Kansalaisilla on oikeus olla mieltä asioista huonoinkin perustein, ja monen muunkin maan kuin Irlannin kansalaiset olisivat halunneet päästä ilmaisemaan mielipiteensä. Ja monen muunkin maan kansalaiset olisivat äänestäneet Lissabonin sopimusta vastaan. Tärkeintä on katsoa tilannetta rehellisesti, avoimesti ja tosiasiat hyväksyen.

EU:n johtajat eivät näin tee. Vuosituhannen alussa toimineen perustuslaillisen konventin kautta perussopimusten uudistusprosessia yritettiin sentään vähän avata, mutta Ranskan ja Alankomaiden torjuttua perustuslaki vuoden 2005 kansanäänestyksissä EU-johtajat aloittivat äärettömän salailevan ja suljetun prosessin, joka johti Lissabonin sopimukseen. Torpattuun perustuslakipakettiin lisättiin pehmusteet, vaihdettiin käärepaperit ja vaihdettiin nimi Lissabonin sopimukseksi. Ratifioinnin osalta taas kansanäänestyksiä välteltiin viimeiseen saakka, ja kun lain edellyttämää kansanäänestystä Irlannissa ei voitu välttää, strategiaksi valittiin EU-eliitin osalta uhkailun ja ylimielisen hyminän yhdistelmä, johon usein kuului se, että näyteltiin kuin koko kansanäänestystä ei olisi ollut tulossa. Nyt näytellään, että sitä ei olisi ollutkaan.

Kun EU-maiden johtajat tekevät sopimuksen, joka vaatii ratifioinnin joka jäsenmaalta, ja tämä sopimus hylätään sitten demokraattisissa kansanäänestyksissä, asia on otettava vakavasti. Demokratian muoto ei Irlanninkaan tapauksessa ollut kovin rakentava, mutta niin selkeä sen ääni ja henki oli, eikä se riipu siitä miten pieni vähemmistö kaikista eurooppalaisista irlantilaiset ovat. EU-johtajat varmaankin keplottelevat Lissabonin sopimuksen voimaan Irlannin kansanäänestystuloksesta huolimatta, mutta tällainen toiminta ja neuroottinen kansanäänestysten välttely muissa maissa näkyvät aikanaan seuraavassa perussopimusprosessissa. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Kuten toin esille, pidän kansallisia kansanäänestyksiä EU:n perussopimuksista huonona politiikkana, mutta näköjään ainoa tapa uudistaa perussopimusprosessia ja demokratian luonnetta EU:ssa ovat kansanäänestykset. Tarvitsemmeko tulevaisuudessa niin paljon kansallisia kansanäänestyksiä ja sopimusten hylkäämisiä erityisesti isoissa jäsenmaissa, että tarpeelliset perussopimusuudistukset nykyisellä mallilla ja mentaliteetilla eivät ole enää mahdollisia? Tällöin EU:n on pakko uudistua. Nykyinen demokratian pakoilu ja huomiotta jättäminen ei ole kestävää tai oikeaa politiikkaa. Demokratian henkeä pitää arvostaa, vaikka se olisi pakotettu huonoon muottiin.

Mitä tulisi sitten tehdä? Uskon Euroopan integraatioon, ja federalistina ehdotan idealistista, mutta hyvin realistisia elementtejä sisältävää institutionaalista mallia, joka voisi osaltaan viedä EU:ta oikeaan suuntaan. Ensinnäkin pitää hyväksyä, että perussopimusten hyväksymisestä on tullut keskeinen demokratian taistelukenttä ja kipupiste EU:ssa. Näin ei ehkä pitäisi olla, mutta näin on. Sekä demokraattinen perussopimuskonventti että maanosan laajuinen kansanäänestys perussopimuksista ovat nykyisiä sattumanvaraisia kansallisia kansanäänestyksiä parempi malli perussopimusuudistukseen, mutta mallien ongelma on se, että ne erottavat perussopimukset muusta EU-politiikasta. En siis kannata perussopimuksia varten omia instituutioita, vaan Euroopan parlamentin pitäisi valmistella uudet perussopimukset. Näin kansalaiset voisivat aluksi europarlamenttivaaleissa muiden poliittisten kysymysten rinnalla ottaa kantaa perussopimuksia koskeviin kysymyksiin.

Euroopan parlamentissa kirjoitettu uusi perussopimus ratifioitaisiin kuten nykyisetkin perussopimukset. Hallitukset päättävät sopimuksen viemisestä parlamentteihinsa, joten jäsenvaltioilla olisi veto-oikeus kuten nykyäänkin. Erona on se, että kansanäänestyksissä kansan kanssa ei voi neuvotella (eikä sen tarvitsekaan neuvotella, koska demokratiassa poliittinen valta kuuluu sille), kun taas hallitukset voisivat neuvotella Euroopan parlamentin kanssa läpi prosessin. Sen sijaan, että nykyään hallitukset neuvottelevat aluksi keskenään ja sitten joidenkin maiden äänestäjille annetaan ota tai jätä -tilanne, neuvottelut hoitaisivatkin kansan valitsemat edustajat, ja hallitukset joko hylkäisivät tai hyväksyisivät sopimuksen.

Tämä malli olisi nykyistä tehokkaampi ja demokraattisempi. Moni äänestäjä ei varmaan kokisi Euroopan parlamentti legitiimiksi elimeksi päättämään perussopimuksesta, mutta tällöin he voisivat kääntyä veto-oikeudella varustettujen kansallisten hallitustensa puoleen. Kokonaisuutena prosessi olisi nykyistä niin paljon demokraattisempi, että poliittinen paine kansallisiin kansanäänestyksiin vähenisi. Ainakin Irlannissa kansanäänestys pidettäisiin, mutta sitä ei pitäisi pelätä, vaan toivoa, että kokonaisuutena avoimempi ja demokraattisempi prosessi johtaisi sopimuksen puoltamiseen. Mitä enemmän kansanäänestyksiä yritetään eliitin puolelta vältellä, sitä enemmän niitä vaaditaan, sitä enemmän EU-politiikan fokus vääristyy, ja sitä negatiivisempia äänestystulokset ovat.

Elämme 2000-lukua, mutta EU-eliitin suhtautuminen demokratiaan on kuin 1800-luvulta. Erityisesti Euroopan integraatiota kannattavilta vaaditaankin rehellistä ja rohkeaa toimintaa EU:n uudistamiseksi. Meidän tulee kokea taistelevamme demokratian puolesta samalla tavalla kuin demokratia-aktivistien Venäjällä, Kaukasuksella tai Afrikassa. Toimintaympäristö on aivan erilainen (ja vaikka EU valtiona olisi epädemokraattinen, on se kuitenkin maailman demokraattisin kansainvälinen järjestö), mutta päämäärä on sama: ihmisten mahdollisimman tehokas vaikutusmahdollisuus heitä itseään koskeviin päätöksiin.

Kirjoittaja on Pääkaupunkiseudun Eurooppanuoret ry:n entinen puheenjohtaja.

KUVA JA KOMMENTIT

0