Lähi-idässä puhjennut sota on ollut otsikoissa päivittäin ja sanomalehtiä lukiessa olo on varsin toivoton. Vuosikymmeniä kestänyt konflikti israelilaisten ja palestiinalaisten välillä ei ota loppuakseen, päinvastoin. Yhdeksänkymmentäluvulla orastanut mahdollisuus rauhaan katosi väkivaltaisuuksien puhjettua uudelleen palestiinalaisvaltion perustamisen epäonnistuttua. Sen jälkeen väkivallan kierre on ollut jatkuvaa ja Gazassa eskaloituva kaupunkisota uhkaa kehkeytyä Groznyin kaltaiseksi painajaiseksi, jossa siviilit ovat suurimpia uhreja.

Muutamia vuosia sitten olin mukana järjestämässä Eurooppanuorten kattojärjestön JEF-Europen kanssa Barcelonassa viikon pituista seminaaria nimeltään Euro-Mediterranian cooperation. Mukana oli nuoria Euroopasta, mutta myös Maghreb-maista sekä Israelista ja Palestiinasta. Viikon aikana käsiteltiin Lähi-idän ja EU:n suhteita sekä Euroopan mahdollista roolia Lähi-idän konfliktin ratkaisussa.

Se, mitä viikosta jäi vahvimmin käteen, oli tunne aidosta kohtaamisesta, ajatusten vaihtamisesta sekä käden ojennuksesta ruohonjuuritasolla yli sodan haavojen. Alkuviikosta tunnelma seminaarilla oli kireä. Palestiinalaiset ja israelilaiset pysyivät omissa joukoissaan. Kumpikin osapuoli pelkäsi ja aristeli toista, ja esimerkiksi israelilainen tyttö pelkäsi palestiinalaisten tekevän hänelle pahaa. Palestiinalaiset puolestaan kertoivat elämästä saarrettuina ja alistettuina, vailla mahdollisuuksia vapauteen. Erään pojan kenelläkään sisaruksista ei ollut virallisia henkilöllisyyspapereita. Näin ollen heitä ei virallisesti ollut olemassa. Puhuttiin Palestiinan tuhotuista kaupungeista jotka eivät koskaan päädy mediaan. Puhuttiin myös itsemurhaiskuista ja jatkuvasta pelosta.

Seminaaripäivä, jolloin konfliktia käsiteltiin, oli huikea vaikeudessaan mutta myös lopputuloksissaan. Kumpikin osapuoli käsitteli konfliktia omalta kannaltaan ja tilanne tuntui karkaavan käsistä syyttelyyn. Päivän lopputulos oli kuitenkin ihmeellinen. Kummatkin osapuolet ottivat askelen toistensa suuntaan ja totesivat, ettei konfliktille voi nähdä loppua ennen kuin kummatkin osapuolet ovat valmiita myönnytyksiin ja luopumaan sellaisista vaateista, joita tähän asti on pidetty ehdottomina.

Kuinka tällainen lopputulos syntyi katastrofaalisen tuntuisesta keskustelutilanteesta? En itsekään varmasti tiedä. Merkittävin tekijä tuntui kuitenkin olevan israelilaisten myönnytys siitä, että linja on liian kova. Toinen merkittävä tekijä oli se, että osapuolet aidosti kuuntelivat toisiaan sekä tapasivat toisiaan viikon verran. Seminaarilla käytiin keskusteluja myös arvoista, toiveista, politiikasta ja maailmasta sekä pidettiin yleisesti hauskaa. Yhteishengen syntyminen vei lopulta mukanaan myös israelilaiset ja palestiinalaiset. Rauhanomaisissa oloissa, neljänkymmenen nuoren pitäessä hauskaa Barcelonassa ei kukaan voinut olla huomaamatta, että olimme kaikki vain ihmisiä. Ihmisiä, jotka haluavat iloita, rakastaa, unelmoida, tehdä töitä ja ennen kaikkea elää rauhassa.

Viimeisenä aamuna israelilaiset ja palestiinalaiset söivät aamiaista samassa pöydässä, nauroivat, kertoivat vitsejä ja lähtivät yhdessä kaupungille huvittelemaan. Kumpikin osapuoli kiitti ja sanoi kokemuksen olleen sanoinkuvaamaton. Sitä se oli myös järjestäjille ja muille osallistujille. Punaisena lankana tarinassa ei olekaan lopulta se, mitä keskusteltiin ja millaisia ratkaisuja visioitiin. Tärkeintä oli aito kohtaaminen, ymmärrys siitä, että ihmisyys, toiveet ja unelmat ovat lopulta hyvin samanlaista kaikkialla ja väkivalta viimeinen ja epätoivoisin ratkaisu ongelmiin.

Kirjoittaja on Union of European Federalistsin ja Europan Movement Internationalin hallituksen jäsen sekä Eurooppanuoret ry:n entinen pääsihteeri.

KUVA JA KOMMENTIT

0