Viimepäivien aikana olemme jännittäneet sitä mitä muuta Wikileaks paljastaakaan Suomesta.  Tämä on tervetullutta, sillä keskustelua ulkopolitiikasta ei juurikaan käydä, ottaen huomioon aiheen tärkeyden. Silloin harvoin kun ulkopolitiikasta puhutaan, niin keskitytään vääriin asioihin – ei nähdä metsää puilta.  Entisen pääministerin sanoin ”so what?”  Tämä on erityisen huolestuttavaa, sillä tulevissa eduskuntavaaleissa päätetään siitä mihin Suomen ulkopolitiikassa keskitytään seuraavan neljän vuoden aikana.  Tässä kirjoitelmassa käymme läpi mielestämme kolme tärkeintä kysymystä, joihin puolueilta pitää vaatia vastauksia.

Kylmän sodan aikainen tasapainottelu idän ja lännen välissä on muuttunut tilanteeksi, jossa Suomi Euroopan unionin yhteisen ulkopolitiikan kautta joutuu vastaamaan uusiin haasteisiin. Uusia kohtalonkysymyksiä ovat epäonnistuneet valtiot, ilmastonmuutos, Kiinan ja muiden mahtien nousu. Tätä kehityskulkua ei kuitenkaan huomaisi pelkästään seuraamalla suomalaista keskustelua, sillä siinä keskitytään sen sijaan eipäs-juupas-väittelyyn Natoon liittymisestä, asevelvollisuuden säilyttämisestä, ja Venäjän kehityksestä. Suomen ulkopolitiittinen aktiivisuus on jopa yllättävää ottaen huomioon, että ulkopoliittinen keskustelu on edelleen kylmän sodan värittämä vaikka tosiasiat ovat muuttuneet. Aktiivinen ulkopolitiikka tarvitsee tuekseen analyyttista keskustelua.  Muutoin jäämme edelleen puhumaan Tiitisen listasta Tyynenmeren vuosisadan jo alettua.

Vaikka poliitikot ovat julistaneet tarpeen ottaa niskalenkki markkinavoimista, tosiasia kuitenkin on että vaurautemme perustuu tulevaisuudessakin vapaaseen maailmankauppaan, ja sen edistäminen on kansallisen edun turvaamisen keskiössä. EU on edelleen Suomen kauppapolitiikan keskeisin foorumi. Tavoitteenamme tulee siis olla maailma, jossa ’kauppapolitiikkaa’ ei enää tarvita. Niin kauan kun elämme nykyisessä ei niin uljaassa maailmassa tarvitaan myös julkisen vallan arvovaltaa, jotta suomalaisyritysten bisnekset helpottuvat niissä osin maailmaa, jossa valtion ja talouden suhde on kaikkea muuta kuin selvä. Tervetullut tässä mielessä oli ulkoministeri Stubbin myönnytys siitä että kahdenvälisellä kauppapolitiikalla tulee olemaan suurta merkitystä vielä pitkään, sillä valtiot eivät ole luopumassa protektionismista.  Myös tekemämme kehitysyhteistyö tulee nähdä win-win tilanteena, jossa  suomalaisyritykset voivat menestyä edistämälle paikallisen kansalaisyhteiskunnan ja talouden kestävää kehitystä.

Ajatus maabrändäyksestä on ollut esillä viime aikoina, ja ajatus Suomesta ongelmanratkaisija, eräänlaisena maailmanpolitiikan konsulttina lienee hyvää jatkoa puolueettomuuteen pyrkineen Suomen lääkäri-retoriikalle. Emme kuitenkaan ole puhuneet siitä vastaavatko nykyisellään konkreettiset teot suuria puheita. Suomella riittää ulkopoliittisia projekteja: samanaikaisesti Suomi on silta Venäjän ja Euroopan välillä, rauhanvälityksen nouseva Mekka, EU:n mallioppilas, puolueeton ja pohjoismaalainen.  Vaikka nämä ovatkin tärkeitä ja tarpeellisia hankkeita ne jäävät puheen tasolle. Esimerkiksi rauhanvälitykseen ja -edistämiseen Sveitsi käyttää 42,5 miljoonaa euroa, ja Norja huimat 90 miljoonaa euroa, Ahtisaari-hypetyksestä huolimatta Suomen investointi jää alle 10 miljoonan euron. Jos Suomi haluaa luoda pitkäjänteisen ’pehmeän vallan’ ohjelman, niin siihen pitää investoida kunnolla ja sitoutua myös vaalikausien yli.  Siihen ei vuosittainen Ahtisaari-päivä riitä.

Kaikkien neljän pääministeriehdokkaan tulisi kertoa heidän ulkopoliittisesta visiostaan ja vastata siihen mikä on Suomen rooli maailmassa. On meidän kansalaisten ja median velvollisuus pitää ulkopolitiikan ratkaisevat kysymykset esillä kevään vaaleissa, poliitikkojen keskittyessä galluppien tarkasteluun ja äänestäjien miellyttämiseen tarjoamalla maamme rakenteellisiin ongelmiin populistisia ratkaisuja. Tänä päivänä ulkopolitiikka ei ole luksusta, vaan siinä vaikutetaan viime kädessä suomalaisen hyvinvoinnin turvaamisen elinehtoihin.

Mikko Patokallio opiskelee kansainvälisiä suhteita London School of Economicsissa. Tomas Wallenius opiskelee maailmanpolitiikan tutkimusta Helsingin yliopistossa ja on Eurooppanuorten hallituksen jäsen. Mielipide on julkaistu Helsingin Sanomissa 15.02.2010 otsikolla ’Ulkopoliittisessa keskustelussa keskitytään vääriin asioihin ja riitelyyn’.

0