Itä-Euroopan historialliseen syksyyn 1989 verrattu muutoksen puhuri pyyhkii Lähi-itää ja Etu-Aasiaa. Autoritaariset ja totalitaariset hallitukset ovat tähän asti  Israelia ja Libanonia lukuunottamatta hallinneet koko valtavaa aluetta Saharasta Välimerelle, Turkin rajoilta ja Kaukasiasta Intian rajoille.

Viime vuosina, ennen näitä muutoksen tuulia, on spekuloitu sillä voiko demokratia islamilaisessa arabimaailmassa ylipäänsä olla mahdollista; esimerkiksi Yhdysvaltojen demokratiavientiä Irakiin kritisoitiin voimakkaasti myös sillä argumentilla, että demokratia ei kerta kaikkiaan kuulu Lähi-Itään tai arabimaihin. Ottamatta tässä sen enempää Irakin tilanteeseen kantaa, voidaan ainakin todeta, että Irakin tämän hetkinen järjestelmä korruptiosta ja sekasorrosta huolimatta on systeemi, jossa päättäjiä voidaan vaihtaa vaaleilla. Näin ei ole asian laita missään muualla  Lähi-idässä tai Välimeren eteläpuolisissa Arabiliiton jäsenmaissa.

Vaikuttaa siltä, että aseilla ja tiedustelupalvelun pakkovallalla kansalaisiaan kurissa pitäneet hallinnot ovat nyt vapisemassa, uuden mediateknologian edessä. Siinä missä shaahi Mohammed Reza Pahlavin hallinto kaatui Neuvostoliiton tuella ajatollah Khomeinin C-kaseteilla levitettyjen puheiden saattelemana, ovat nykyisen informaatioteknologian keinot vielä pelottavampia diktatoristen hallintojen kannalta. Facebook, muut internetin väylät, kännykkäkamerat jne. tuntuvat kaatavan diktaattoreja aiempaa tehokkaammin.

Jotkut eurooppalaiset ovat pahoitelleet Egyptiä diktatorisesti vuosikymmenten ajan hallinneen Hosni Mubarakin hallituksen kaatumista. Samoin on esimerkiksi Ranskassa pelätty, mitä Tunisian diktatorisen presidentin, jonka puolue kuului täysjäsenenä sosialidemokraattien Sosialistiseen Internationaaliin, hallituksen kaatuminen tuo tullessaan – äärimmäistä islamia, sisällissotaa, kaaosta?

Libyassa demokratialiike johti diktatuurihallinnon sodanjulistukseen ja käynnissä olevaan sisällissotaan. Saman riskin partaalla ollaan useissa muissa alueen maassa. Myös Iranissa ajatollahin ja Mahmoud Ahmadinejadin diktatorinen hallinto vapisee, vaikka on vielä asein onnistunut taltuttamaan mielenosoittajat.

On spekuloitu, voiko demokratia-aalto tarttua myös Venäjälle tai Valko-Venäjälle? Tai Kiinaan? Ei ole yllättävää että näiden maiden autoritaariset tai totalitaariset hallitukset ovat voimakkaimmin puhumassa sen puolesta, ettei Libyan tilanteeseen saa puuttua esimerkiksi Naton tai EU-maiden toimesta voimakeinoin, edes lentokiellon määräämisen vertaa, vaikka Gaddafin sosialistisen hallituksen joukot pommittaisivat pääosan maasta, siviiliuhreista välittämättä, maan tasalle.

Kaikista riskeistä huolimatta viime aikojen ilmiöt vain vahvistavat sitä vanhaa viisautta, jonka mm. legendaarinen valtiomies Winston Churchill on todennut: demokratia on huono järjestelmä, mutta parempaakaan ei ole keksitty. Nähdäkseni myös toinen Winston Churchillin ajatus on yhä ajankohtainen: Euroopan pitää olla liittoutunut ja Euroopalla pitää olla yhteinen puolustuspoliittinen kompetenssi. Vahvempi, demokraattinen Eurooppa on paitsi Euroopan, myös koko laajan Eurooppaa ympäröivän alueen ja koko maailman etu.

Kirjoittaja on Eurooppanuoret ry:n varapuheenjohtaja ja Hämeen Eurooppanuorten ry:n hallituksen jäsen.

0