Veronkierron torjuminen on usein päiväpoliitiikan puheenaiheena. Usein käyty julkinen keskustelu kääntyy veroparatiiseihin ja siihen minkälaisin keinoin veronkiertoa pitäisi torjua ja kuinka EU:n tasolla pitäisi laatia yhteisiä pelisääntöjä EU:n alueella suoritettavaan verotukseen. Kumminkin EU:n tasoista verosääntelyä on jo runsaasti olemassa. Veronkierto, johon kuuluvat monimutkaiset yksityisoikeudelliset järjestelyt, esim. yritysten perustaminen toiseen valtioon, on kumminkin juridisesti vaikeasti torjuttavissa; ensinnäkin verolainsäädäntö laahaa aina hieman jäljessä ja toisekseen liian kireät, ns. kaikenkattavat veronkiertoon säädetyt säädökset alkavat helposti loukata EU-perusperiaatteita eikä vähiten tavaroiden, henkilöiden, palveluiden ja pääomien vapaata liikkumista. Veronkiertokeskustelussa on syytä muistaa verosuunnittelun ja veronkierron erot. Verotustaan voi suunnitella hyvinkin paljon syyllistymättä veronkiertoon.

EU:n tasolla yleistä veronkiertosäädöstä ei ole laadittu, toisin kuin monet jäsenvaltiot ovat tehneet kuten Suomi. Useat EU-direktiivit esim. emo-tytäryhtiö direktiivi, yritysjärjestelydirektiivi ja korko-rojalttidirektiivi sisältävät veronkiertämistä käsittelevät artiklat. Nämäkin artiklat lähinnä siirtävät veronkierron todentamisen EU-tason lainsäädännöltä kansallisille veronkiertonormeille.

Yhtenäisen verolainsäädännön laatiminen EU:n tasolla ei olisi välttämättä paras ratkaisu: EU:n jäsenvaltioiden hyvin erilaiset oikeudelliset traditiot ja käytännöt veronkierron määrittelyyn ja torjumiseen tekisivät yhden EU:n ylittävän verontorjuntanormin kankeaksi, joidenkin jäsenvaltioiden lainsäädännöstä katsoen jopa maan oman perustuslain vastaiseksi. Sen sijaan EU-maiden keskenään sopimat verosopimukset ovat olleet kattavia verontorjunnan keinoja EU-maiden välisissä veroasioiden hoidossa.

 

Jari-Pekka Räty
Kirjoittaja on Joensuun Eurooppanuoret ry:n hallituksen jäsen

0