Sopu Euroopan unionin elpymisrahastosta ja monivuotisesta rahoituskehyksestä on syntynyt. Tällä hetkellä kaikkien 27 jäsenmaan mediat juhlistavat kilpaa sitä, kuinka pitkien neuvottelujen lopputulos voidaan nähdä erävoittona omalle kansakunnalle. Italia sai toivomaansa solidaarisuutta avustusten muodossa, Suomi maataloustukia ja nuuka nelikko jäsenmaksualennuksia. Mahdottomalta näyttänyt sopu muuttuikin mahdolliseksi ja EU jäsenmaineen on todistanut, että syvistä jakolinjoistaan ja tilkkutäkkimäisestä luonteestaan huolimatta se on kyvykäs toimimaan tilanteen niin vaatiessa. Samalla EU on osoittanut olevansa mukana suurvaltatyhjiön täyttämisen kilpajuoksussa.

Vai onko? Jäsenmaiden saavuttamalla konsensuksella oli oma hintalappunsa: se merkitsi leikkauksia tutkimuksesta, innovaatiosta, teknologian kehittämisestä, terveydestä ja ilmastonmuutoksen vastaisesta taistelusta. Globaalin aseman ja kilpailukyvyn kannalta nämä kaikki ovat ensisijaisen tärkeitä. Leikkaukset tutkimuksesta ja innovaatiosta tilanteessa, jossa tavoitteena on talouskasvu ja kilpailukyvyn säilyttäminen, eivät vaikuta juhlimisen arvoiselta asialta – etenkin, kun Euroopan talouskasvu on jo ennen kriisiäkin ollut verrattain hidasta. Eurooppa on jo jättäytynyt kauas taakse suurvaltakilpailun keskiöön nousseessa kilpajuoksussa tekoälyn kehityksessä. Ilmastonmuutoksenkaan suhteen ei olisi aikaa hukattavaksi.

Lopputulos on valitettavan kaukana optimista, muttei yllättävä. Hallitustenvälisissä neuvotteluissa noudatettava yksimielisyyden periaate melkein poikkeuksetta tarkoittaa konsensuksen saavuttamisen olevan kompromissi, joka usein tarkoitta suurimman hyvän saavuttamisen sijaan sopua pienimmästä pahasta. Tällä kertaa pienin paha määriteltiin kansallisvaltioiden yksittäisillä intresseillä, jotka valitettavasti näyttävät määriytyvän tulevaisuusinvestointien sijaan perinteisten infratukien kautta. EU:n jäsenmaita näyttääkin vaivaavan kyky katsoa oman viitekehikkonsa ulkopuolelle. Sillä välin, kun me suomalaiset kiistelemme muiden jäsenmaiden johdon kanssa maataloustukien saatavistamme, Kiina ja Yhdysvallat kiihdyttävät etumatkaansa Eurooppaan. Erityisen huolissamme meidän tulisi olla Kiinan noususta, joka on esittänyt autoritaarisella, kansalaisiaan kontrolloivalla yksipuoluejärjestelmällään vaihtoehdon demokraattiselle, yksilönvapauksia ja ihmisoikeuksia kunnioittavalle maailmanjärjestykselle. Yhdysvalloissakaan ei ole ollut viime vuosina juuri kehumista, ja Euroopassa odotellaankin henkeä pidätellen marraskuun vaaleja.

Meidän on kyettävä astumaan eurooppalaisen laatikkomme ulkopuolelle ja tarkastelemaan sitä uudesta näkökulmasta. Kärjistyneet keskustelut kansallisvaltion suvereeniudesta, itsemääräämisoikeudesta suhteessa EU:hun tuntuvat joskus jopa irvokkailta, kun viitekehystä laajentaa Euroopan ulkopuolelle. Tosiasiallisesti globaalissa maailmanjärjestyksessä täysimittaisen suvereeniuden saavuttaminen on silkka mahdottomuus. Olemme kaikki riippuvaisia toisistamme vähintäänkin taloudellisessa mielessä, eikä talous ole irrallaan politiikasta. Tämän on osoittanut etenkin Kiina, joka kovan talouskasvunsa siivittämänä on pyrkinyt ja pyrkii muuttamaan kansainvälistä toimintaympäristöään itselleen mieluisaksi.

EU on tällaisenaan hajanainen ja heikko – juuri sellainen, kun sen kilpakumppanit haluaisivatkin sen olevan. Jakolinjoja ja kehittämiskohteita on enemmän kuin mitä moni EU:n tukija haluaisi välttämättä edes itselleen myöntää. EU:ta vastustavat tahot näkevät nämä tai itsekeksimänsä ongelmat syynä vastustaa koko unionia. Mutta ilman EU:ta, mikä sananvalta meillä on maailmanpolitiikassa? Suomi pienenä 5 miljoonan asukkaan valtiona on yksinään pelkkä ajopuu muiden isompien valtioiden armoilla. EU:n isoinkin jäsenmaa, Saksa, on maailman mittakaavassa vain keskikokoinen valtio. Vain yhdessä voimme tarjota jonkunlaista vastusta niille suurvalloille, jotka pyrkivät romuttamaan arvopohjaamme.

Näiden neuvotteluiden lopputulos ei ollut se yhteinen ulostulo, minkä olisin toivonut näkeväni. Niitä hallitsivat liikaa kapeakatseiset, vanhanaikaiset kansalliset intressit. Sen tajuaminen, että kansallinen intressi voi olla muutakin kuin maataloustukia, on vielä jonkin matkan päässä. Neuvottelujen lopputulos kuitenkin osoitti sen, että meillä on kykyä ja halua eurooppalaiseen yhteistyöhön. Meidän tulee kuitenkin alkaa näkemään metsä puilta. Ilman visiota, ilman näkökulman laajentamista meillä on vain 27 köyttä, jotka vetävät eri suuntiin. Onko kansallinen intressimme kilpailukyvytön, heikko Eurooppa, joka tanssii Kiinan rahavirtojen säkkipillin mukaan? Vai onko kansallinen intressimme Eurooppa, joka investoi rohkeasti tulevaisuuteen ja jolla on sananvaltaa maailmanpolitiikassa?

Kirjoittaja: Sara Alikoski

Kirjoittaja on valtiotieteiden kandidaatti kansainvälisten suhteiden linjalta sekä Turun Eurooppanuorten vuoden 2020 puheenjohtaja.