tampereen eurooppanuoret kuvituskuva

EU-kysymys osuu brittipuolueita ideologisesti arkaan paikkaan

6.3.2020

Britannian EU-eroprosessin hallitsevana ominaispiirteenä on ollut, että maan hallitus neuvottelee jatkuvasti keskenään. Maaliskuun 29. päivä lähestyy, mutta maa ei ole vieläkään päättänyt, mitä se haluaa. Draaman taustalla ovat pitkälti Britannian pääpuolueiden – konservatiivien ja työväenpuolue Labourin – ideologiset ongelmat sekä Englannissa ja Walesissa edelleen vallitseva kaksipuoluejärjestelmä.

Kumpi on tärkeämpää konservatiiveille: Perinteet vai vapaakauppa?

Brittiläisen konservatismin kivijalkana on usko siihen, että yhteiskunnan instituutiot kehittyvät ‘orgaanisesti’, pikkuhiljaa ja kuin itsestään. Nopeasti kehittyvä, valtionjohtajien aloitteesta alkunsa saanut EU ei istu hyvin tähän maltilliseen ajattelumalliin. Kun päätösvaltaa käytetään yhdessä muiden maiden kanssa, eikä enää yksinomaan vuonna 1013 ensi kertaa rakennetussa Westminsterin palatsissa, konservatiivi painaa vaistonomaisesti jarrupoljinta.

Erityisesti Margaret Thatcherin ajoista lähtien Britannian konservatiivipuolue on samalla ajanut vapaakauppaa ja sääntelyn purkamista. Thatcher kuuluikin EU:n sisämarkkinoiden innokkaimpiin puoltajiin, ja Britannia ylipäätään on ollut yksi sisämarkkinoiden tärkeimmistä arkkitehdeista.

Konservatiivien ongelma on, että tämän päivän Euroopassa vuosisataisten perinteiden varjeleminen ja mutkaton kaupankäynti naapureiden kanssa ovat toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Britannian hallitus on läpi Brexit-neuvotteluiden yrittänyt pitää kiinni molemmista (“have your cake and eat it too”), mutta ei ole kyennyt puskemaan päätään kiviseinän läpi. Theresa May esimerkiksi vaati aluksi, ettei Britannia olisi enää Brexitin jälkeen EU:n tuomioistuimen päätäntävallan alaisuudessa. Kuitenkin jos Britannia haluaa irtautua kansallista oikeusperinnettä uhkaavien eurooppalaisten päätösten alaisuudesta, kauppasuhteet ovat vaarassa. Britannian hallitus esitti erinäisiä monimutkaisia ratkaisuja, joilla ongelma voitaisiin välttää, mutta EU ei liiemmin taipunut. Brexit-sopimuksen mukaan EU:n tuomioistuimella on viimeinen sana, kun kiista koskee EU-lainsäädännön tulkintaa.

Työväenpuolueen kahdet kasvot

Britannian (etupäässä Englannin ja Walesin – Skotlannissa kansallispuolue sekoittaa pakkaa, ja Pohjois-Irlannissa politiikan jakolinjana on kysymys Irlannin yhdistymisestä) kaksipuoluejärjestelmä on ajanut keskustaoikeiston ja oikeiston eri sävyt toimimaan yhdessä samassa puolueessa. Konservatiivipuolue jakautui viimeksi 1800-luvun puolivälissä nk. viljalakien (“Corn Laws”) takia – silloinkin vapaakauppaa koskevan kiistan vuoksi. Jos Britannia lähtee EU:sta ilman erosopimusta, puolue saattaa jakaantua uudelleen. Työväenpuolue Labour puolestaan jakautui viimeksi kahtia vuonna 1981, ja paraikaa meneillään on uusi jakautumisyritys.

Neljä tunnettua kansanedustajaa, mukaan lukien Euroopan komission entinen puheenjohtaja Roy Jenkins, lähtivät Labourista vuonna 1981. Yhtenä eron suurena syynä oli, että puolueen vasenta siipeä edustanut puheenjohtaja Michael Foot vaati Britannian eroa EU:n edeltäjä EEC:stä.

Tänä talvena historia toistaa itseään: toistaiseksi kahdeksan Labourin kansanedustajaa on lähtenyt Labourista uuteen The Independent Group -ryhmittymään. Labourista eronneet edustajat ovat selvästi lähempänä poliittista keskustaa kuin vasemmistolainen puoluejohtaja Jeremy Corbyn, jonka johtamana Labouria syytetään EU-vastaisuudesta ja juutalaisvastaisuudesta.

Kuukausien painostuksen jälkeen Corbyn puoltaa nyt vastentahtoisesti uutta EU-kansanäänestystä, mutta Labourin jakautuminen kahteen leiriin on edelleen näkyvillä. Monessa muussa maassa vasemmisto ja sosiaalidemokraatit ovat erillään kahdessa eri puolueessa, ja vasemmistopuolueet suhtautuvat EU:hun astetta varauksellisemmin.

Britannian kaksipuoluejärjestelmässä nämä kaksi siipeä taistelevat Labourin puheenjohtajuudesta, ja johtajan asennoituminen EU:ta kohtaan on selkeä merkki hänen poliittisesta suuntautumisestaan. Keskustalainen Tony Blair kannattaa EU:ta, Jeremy Corbyn taas on läpi uransa äänestänyt parlamentissa EU:n yhdentymistä vastaan. Erityisesti EU:n noustua Britannian politiikan ykköskysymykseksi voivat EU-politiikkaa seuraavat odottaa seuraavista Labourin puheenjohtajavaaleista kiinnostavaa taistoa puolueen eri siipien välillä.

Keskeltä ohi?

Uudesta The Independent Groupista povataan Britannian seuraavaa uutta puoluetta. Viimeksi Roy Jenkinsin ja kumppaneiden SDP kuivui kasaan muutamassa vuodessa, koska se ei noin kymmenen prosentin kannatuksestaan huolimatta kyennyt voittamaan montaakaan paikkaa Britannian parlamentissa vuosien 1983 ja 1987 vaaleissa. Brittiläinen vaalijärjestelmä takaa, että sooloilu ei yleensä kannata.

Kenties 2020-luvulle mentäessä politiikka on kuitenkin jo muuttunut 1980-luvulta. Taloudelliset murheet eivät katoa maailmasta koskaan, mutta nykyisin arvokysymykset, kuten kansainvälisyyden ja sulkeutuneisuuden vastakkainasettelu, liikuttavat äänestäjiä eri tavalla kuin muutama vuosikymmen sitten. Konservatiivit ja Labour eivät ole sinut EU-kantansa kanssa, mikä voisi avata tilaa uudelle puolueelle.

Kuitenkin samaan aikaan kummallakin perinteisellä pääpuolueella on jatkuvasti valta sulkea Westminsterin portit kiinni tulokkaiden nenän edestä. Jos Labour tai konservatiivit valitsevat johtajakseen nykyaikaisen, Eurooppa-myönteisen poliitikon, poliittisessa keskustassa nykyisin ammottava aukko sulkeutuu yhden puoluekokousviikonlopun aikana.

Toisaalta aukko voi aina avautua uudelleen – varsinkin, jos yleinen mielipide EU-jäsenyyttä kohtaan pysyy 50 prosentin hujakoilla, jolloin sekä EU-myönteisellä että EU-vastaisella poliitikolla on yhtäläiset mahdollisuudet voittaa vaalit. Kaksipuoluejärjestelmän tarkoitus on taata poliittinen vakaus, mutta kun kansakunta ja kumpikin pääpuolue ovat syvästi jakautuneet EU-kysymyksen suhteen, Britannian Eurooppa-politiikka saattaa tulevina parina vuosikymmenenä heittelehtiä voimakkaasti.

Teksti: Juuso Järviniemi

Juuso Järviniemi opiskelee kansainvälisiä suhteita Edinburghin yliopistossa Skotlannissa. Kuluvana lukuvuotena hän on Erasmus-vaihdossa Pariisin Sciences Po -yliopistossa. Juuso oli Eurooppanuorten brittiläisen sisarjärjestö Young European Movement UK:n puheenjohtaja lukuvuonna 2017-2018. Hän on myös ollut Tampereen Eurooppanuorten hallituksessa vuosina 2014-2016.

Eurooppanuoret on ensisijainen asiantuntija suomalaisessa Eurooppa-keskustelussa. Tule mukaan rakentamaan entistä parempaa Eurooppaa ja osaksi Suomen vaikuttavinta kansainvälisyyttä edistävää nuorisojärjestöä!