Tasan 73 vuotta sitten 9.5.1950 esitti Ranskan silloinen ulkoasiainministeri Robert Schuman asiakirjan, jonka me jälkipolvet tunnemme Schumanin julistuksena. Julistuksessa ehdotettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) perustamista, joka tulisi luomaan perustan sille taloudellispoliittiselle liitolle, jonka tunnemme nykyisin Euroopan unionina. Hieman alle vuosi Schumanin julistuksessa Euroopan hiili- ja teräsyhteisö sai alkunsa Pariisin sopimuksella. Alkuperäisten kuuden perustajamaan eli Ranskan, Länsi-Saksan, Italian ja Benelux-maiden välinen historia ei ole erityisen helppo. Perustajamaat sopivatkin nimenomaan aseteollisuudelle tärkeiden raaka-ainevarantojen yhdistämisestä. Edeltävien vuosikymmenten aikaiset, maailmansotien kauhut haluttiin estää lopullisesti.
Euroopan yhdentymisprosessi on ottanut suuria harppauksia 73 vuoden aikana. Hiili- ja teräsyhteisöstä alkanut yhteistyö laajeni Euroopan yhteisöksi ja Euroopan yhteisö Maastrichtin sopimuksen myötä vuonna 1992 Euroopan unioniksi. Vuosien aikana jäsenvaltioiden määrä on kasvanut alkuperäisestä kuudesta jäsenestä nykyiseen kahteenkymmeneenseitsemään jäsenvaltioon. Jäsenvaltioiden välinen yhteistyö on vuosi vuodelta monipuolistunut, syventynyt ja ottanut uusia muotoja. Yhteistyön laajeneminen on johtanut suuriin, unionin tasoisiin reformeihin, kuten uusiin perussopimuksiin sekä instituutioihin.
Paljon on siis muuttunut Schumanin sekä muiden EU:n perustajien ajoista. Niin paljon, että Euroopan yhdentymisen perustavanlaatuinen tausta-ajatus on hiljalleen haalistunut ja jäänyt kaikkea pursuavan nykyisyyden alle.
On inhimillistä, että arvioimme maailmaa oman aikamme silmin. Siten arvioimme myös Euroopan yhdentymisen onnistumista varsin erilaisin kriteerein kuin sen alkuaikoina eläneet. Nykyisin EU:hun kohdistuva kritiikki liittyy esimerkiksi sen toimintaan yleisesti taloudessa, hajanaiseen maahanmuuttopolitiikkaan sekä unionin liiallisena nähtyyn valtaan suhteessa jäsenvaltioihin. Kritiikki heijastelee vaikeuksia, jotka ovat koetelleet Eurooppaa ja yleisesti maailmaa tällä vuosituhannella.
Kritiikin alle hautautuu kuitenkin herkästi Euroopan unionin suurin saavutus, jota jo Schuman hahmotteli lähes profetaaliseen tapaan julistuksessaan:
”Yhdistämällä hiilen ja teräksen tuotannon valvonta varmistetaan välittömästi yhteinen perusta taloudelliselle kehitykselle. Tämä merkitsee ensimmäistä askelta kohti Euroopan liittovaltiota ja muuttaa tulevaisuuden suuntaa näillä alueilla, jotka ovat kauan keskittyneet takomaan aseita sotiin, joiden uhreiksi ne ovat ennen muita päätyneet itse.” (https://european-union.europa.eu/principles-countries-history/history-eu/1945-59/schuman-declaration-may-1950_fi)
Edeltävä lainaus Schumanin julistuksesta on toteutunut sellaisenaan. Euroopan historia on pääosin eurooppalaisten valtioiden välisten sotien määrittämää. On ollut perimyssotia, uskonsotia, sisällissotia, vallankumoussotia, itsenäisyyssotia sekä maailmansotia. Toisen maailmansodan jälkeinen, eurooppalainen projekti ei ole poistanut sotia maailmasta, mutta se on onnistunut poistamaan EU:n jäsenvaltioiden väliset sodat kokonaan. Nykyinen, eurooppalainen mielikuvitus ei juurikaan taivu esi-isiemme edustamaan väkivaltaiseen ajatteluun, jossa ihmishenkiä tuhlattiin Euroopan sisällä sotimiseen. Tästä on kiittäminen sopimusperusteista maailmanjärjestystä, jonka onnistunut tuotos Euroopan unioni on.
Euroopan sisäinen rauhantila ei saa kuitenkaan sokeuttaa meitä siltä, mitä Euroopan reuna-alueilla nykyisin tapahtuu. Venäjä on pitkin 2000-lukua lietsonut sotaa Euroopan itäisessä naapurustossa. Vuoden 2022 helmikuu oli lopullinen osoitus siitä, ettei Venäjä ole sitoutunut samanlaiseen sopimusperusteiseen ajatteluun kuin Eurooppa, vaan se pyrkii laajentumaan ihmisarvoa loukkaavan sodan avulla.
Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainassa saattaa merkitä käännekohtaa eurooppalaisessa rauhanajattelussa. Kun jäsenvaltioiden välisen rauhan ylläpidossa on onnistuttu, on mahdollista kääntää enemmän huomiota Euroopan reuna-alueille. Yhtenäisyys Ukrainan tukemisesta saattaa olla osoitus tällaisesta suunnanmuutoksesta. Eurooppalaiset valtiot ovat koordinoineet tukea Ukrainalle ja sanktioita Venäjälle historiallisen tehokkaasti. Ukrainan tukemista on syytä ajatella pitkäaikaisesta perspektiivistä – mahdollinen sodan pitkittyminen ei saa tarkoittaa ukrainalaisten hädän unohtamista. Päinvastoin Euroopan tulee panostaa tuen jatkuvuuteen ja monipuolisuuteen, olipa kyse sitten sodan aikaisesta tai jälkeisestä avunannosta. Ukrainan jälleenrakennusta ei kuitenkaan voida tukea, jos Ukraina häviää taistelunsa olemassaolostaan. Tällaisessa tilanteessa Ukrainan raunioille tuskin nousisi eurooppalaisten arvojen mukainen hallinto. Schumanin julistuksen toinen puhutteleva kohta luo kuitenkin toivoa tulevasta:
”Maailmanrauha voidaan turvata vain luovin ponnisteluin, joilla pystytään vastaamaan rauhaan kohdistuviin uhkiin.” (https://european-union.europa.eu/principles-countries-history/history-eu/1945-59/schuman-declaration-may-1950_fi)
Teksti: Santeri Anttila
Kirjoittaja on TENin EU-asiavastaava ja opiskelee politiikan tutkimusta Tampereen yliopistossa.